Mietteitä työmaalta

Kuljen kivien välissä. Silmäilen tekstejä.

Tuossa vuosiluvuissa on väliä sata vuotta, seuraavan kiviessä syntymä ja kuolema samana päivänä, ei nimeäkään ole ehditty antaa, vain "vauva".

Kuka sanoo, milloin on lähdön hetki, kuka kuolee liian aikaisin.

On kivi jossa on toistakymment nimeä, useimman perässä vuosiluvuissa vain vuoden kahden väli, siis taaperoina taivaaseen palanneet, ei oli kuin kolme aikuisiksi jaksanutta ja heistäkin vain yhtä kai vanhukseksi voisi sanoa, kantaisä eli kaeummin kuin kaikki lapsensa.

Vaimojakin kaksi ehti olla, nimein perusteella. Kummankin lapsista moni pienennä menehtyi. Miten ovat vanhemmat jaksaneet?

On kivi jossa lukee kihlapari. Mikähän heidän tarinansa. Ja tuo, jossa on sementtinen patsas muistokiven sijasta.

Tai tuo jossa vain seurakunnan lahoava risti merkitsee viimeistä leposijaa, rististäkin jo nimi tippunut, mutta vanha työntekijä tietää kertoa että rikkaan suvun vaari siinä on.

Ristin viersesä mahtailevan suuri kivi, kuin pöydänlevy pystyyn nostettu ja jalustana kunnon paasi, kymmenin kynttiläin muistettuna.

Niin, ei olla saman arvoisia edes hautausmaalla.

Yhteistä on vain unohdus, kun kymmensijaisen sukuhaudan jättipaasikin hiljalleen sammaloituu ja eikä lopulta ole ketään,joka edes seurakunnalle maksaisi kukan paikalle tuomisesta, joten vähitellen haudan pinta heinettyy ja palautuu luonnon tilaan, vai kivikehä on enää muistona , että tuohonkin mahtikartanon väkeä on lepoon laskettu.

- Nurkantakunen